Niagara weekend aka days 320, 321 and 322

Huh huh mikä viikonloppu! Janiika oli oikeassa pelkojensa kanssa, sillä kommelluksilta ei taaskaan vältytty..

Kaikki lähti perjantaista, kun melkein myöhästyin junastani (taas). Piiiiiitkän matkuspäivän päätteeksi kuitenkin pääsin kuin pääsinkin Connecticutiin ihananihananihanan Janiikan luo! Eihän sitä ihan heti päästy nukkumaan, kun ei vaan malttanut olla hiljaa. Käsivarret on kyllä mustelmilla kun se yks nipisteli koko ajan..

Lauantaina herättiin 4.46., heitettiin kuteet niskaan ja lähdettiin ajelemaan, kunnes vähän ennen seiskaa oli niin kamala nälkä, että oli pakko pysähdtyä IHOPiin aamupalalle (sen avautumista kyllä hemmetti ootettin 15 minsaa ihan turhaan, kun ne ovet olivatkin auki..). Jatkettiin matkaa kroppa täynnä energiaa, mikä aiheutti sen, että vloggaukset pääsivät kunnon vauhtiin! Ajomatkat oli jotain niin parhautta! Hoilattiin laululinnun tavoin, räkätettiin ja nautittiin toistemme seurasta. Itse pelasin Janiikan ipadilla, mistä Janiika vähintäänkin veti huumoria, kun jokaisen kentän alussa sanoin "tää on kyl vaikein" ja sen selvitettyäni "hitto tää oli kyl helppo". Illansuussa viimein päästiin perille, ja alkuvaikeuksien jälkeen kirjautumaan hostelliinkin. Niillä ei muka ollut meidän varausta, ja se hemmetin tiskin takana seissyt nainen teki kaikesta niin vaikeaa ettei mitään rajaa. Anyways, käytiin heittämässä uudet kuteet päälle ja suunnattiin Fallseille, joissa sanottiin WOW, otettiin kuvat ja häivyttiin syömään. Siellä viihdyttiin parisen tuntia, minkä jälkeen kävin ostamassa pakollisen Hard Rock Cafen pinssin. Vietettiin loppuaika huoneessamme räkätellen ennen suht aikaista nukahtamista.. Matkaseurani vaan oli niin parasta, että ei siinä muuta kaivannut.

tää on ehdoton lempparikuva! (vinkki: kysykää aasialaisia kuvaamaan, ainakin meidän poju oli us-ko-ma-ton!)

Sunnuntaina herättiin taas 4.46., herätettiin työntekijä kirjaamaan meidät ulos hostellista ja lähdettiin ajelemaan. IHOPiin seiskalta, muutama tunti ajelua, sekoilua ja räkätystä kunnes KABOOM. Janiika huusi "MEIDÄN TAKANA ON VILKKUVA POLIISIAUTO" mikä herätti mun suomalaisuuden kirosanojen muodossa.. Ei muutaku tiensivuun kuulemaan "Hello, how are you? Can I have your license and registration, please. Did you happen to notice the speed limit is 65mph.. You were driving 80mph..". Eipä siinä auttanut mumista, kun SPEED LIMIT 65 luki kyltissä kahden metrin päässä: D Sain kamalan ison lappusen, joka käskettiin lähettämään New York staten oikeudelle.. Siinä sitten vitutuksissani mietin jo, että mitä 15 mailin ylinopeusta seuraa, kun Janiika huutaa "SIIS MIKÄ TÄÄ LUKU 1180D ON?!?!". Sitä sitten selviteltiin ja mietittiin (aka panikoitiin) että voiko se olla dollareita.. Järkeiltiin, että ei sieltä mitään ihan pientä sakkoa tule, joten heitin jo pitkäaikaiselle unelmalleni (josta kuulette lisää myöhemmin) hyvästit.. Tässä vaiheessa voin jo sanoa, että KABOOM herätti sellaisen paskan tuurin aallon että oli ihme, että pääsin eilen illalla kotiin.. Connecticutista lähtenyt "ei ne oo koskaan myöhässä!"-juna oli nimittäin 16 minuuttia myöhässä, joten juoksin Nycissä bussiasemalle (ja olin sitten unohtanut, että siellä oli se Pride-paraati eli JOKA PAIKKA oli ihan hemmetin tukossa) vain kuullakseni, että bussi on myöhässä. Istuin sitten kännykkä kourassa minuutteja laskeskellen koko matkan (okei kuuntelin vähän Reggaerekkaa youtubesta, nostatti mielealaa nimittäin), kunnes hyppäsin extempore Philadelphiassa pois kyydistä ennen oikeaa päätösasemaa, koska aikaa junan lähtöön oli noin 14 minuuttia.. Otin junan 30th streetille, jossa arvelin, että en saavu oikeaan rakennukseen, ja niinhän siinä sitten kävi. Junasta ulos päästyäni junan lähtöön oli 3 minuuttia, joten heitin flip flopit pois jaloista ja lähdin juoksemaan. Pääsin oikeaan rakennukseen (harrastin vahinko-parkourastakin matkalla) 20.37, junan piti lähteä 20.37. Rukoilin junan olevan myöhässä, mitä se olikin, nimittäin sen ratkaisevan minuutin! Laiturille vievät ovet avasin juuri, kun viimeiset ihmiset olivat astumassa kyytiin, joten ehdin junaan kymmenen sekunnin turvin.. Olin jo itkuni itkenyt, joten junassa kysyin vain "ONHAN TÄÄ WILMINGTONIIN MENEVÄ JUNA?", koska se siitä olisi puuttunut, että olisin ollut väärässä junassa.. Pääsin siis kotiin niin kuin olin suunnitellutkin, eikä rehellisesti sanottuna ole koskaan tuntunut paremmalta päästä tänne kotiin. Otin Ihaan kainaloon nukkumaan mennessä, ja kaikesta sakkopanikoinnista huolimatta nukahdin silmänräpäyksessä.. Enkä ole koskaan nukkunut yhtä hyvin!

Kuvia tuli otettua alle 50, nekin kaikki putouksilta. Nautin vain yhteisestä ajastamme niin paljon, ettei siinä ehtinyt kuvailla (muuta kuin videokuvaa). Vloggaus heitetään netin syövereihen heti kun se valmistuu. Valmistuminen riippuu täysin Janiikasta, joten jos haluatte jotakuta hoputtaa, älkää ainakaan sielunsiskoani.

PS soitin tänään oikeuteen ja sain selville, että joudun maksamaan max. 200 dollaria eli voin taas hengittää. Olisihan ne paremminkin voinut käyttää, mutta eipä tarvitse sanoa hyvästejä unelmalle (eikä kortille ehe ehe). Pitää varmaan tästä lähteä salille kaasujalkaa keventämään..