day 309

"Roosa, Roosa" kajahtaa hostpojan suusta vähän väliä. Viimeisin "Roosa, Roosa" kuului kun tulin kotiin salilta, meinasi itku tulla, kun iski tajuntaan, että kohtahan täältä lähdetään. Vaikka kotiinpaluuta odotankin, tulee näitä pieniä riiviöitäni ikävä. Niitä spontaaneja haleja, suloisia sanoja, väänneltyjä naamoja ja aitoja hymyjä. Varsinkin niitä. Ja niitä hetkiä, kun lapsi juoksee kädet ojossa syliin ja nojaa olkapäätä vasten, kääntää kasvot itseään kohti ja antaa pusun!

Ps tänään oli sellainen "ei tehdä mitään"-päivä. Istuttiin telkkarin ääressä lounasaikaan asti yökkäreissä, sen jälkeen hoksattiin, että kappas vaan kohta on hostpojan päiväuniaika. Kärräsin poikaa polkupyörän kyydissä, kunnes pää putosi rintakehää vasten. Loput iltapäivästä käytin hosttytön viihdyttämiseen ja illan kettlebells-tunnilla hikoiluun (saan siirtyä painavempiin kahvakuuliin!). Päivä on ohi, ja maanantaista selviäminen tarkoittaa aina sitä, että kohta on viikonloppu!